Toukokuinen aamu uuden talon kuistilla jää mieleen, usko pois. Itselleni tuo toukokuinen päivä oli elämän kohokohtia ja samalla jonkinlainen etappi, jonka jälkeen kaikki tuntui valuvan hitaasti ja varmasti kohti rotkon reunaa. Mutta se aamu ei katoa ja toivonkin usein voivani vielä palata siihen hetkeen, jona meillä ei Hennan kanssa ollut kiire mihinkään. Tuijottelimme toisiamme silmiin, Henna hierasi nenäänsä omaani vasten ja saatoin tuntea hennon hajuveden tuoksun tunkeutuvan sieraimiini.
Henna naurahti heleästi. Sen nauru oli erikoinen, persoonallinen. Se kuiski jotain tulevaisuudesta kanssani ja sanoi, että enää puuttui perunamaa, koira ja pari lasta - talo meillä oli viimein, vaikkei se punainen ollutkaan. Vastasin toteuttavani neidin kaikki unelmat ja vedin Hennan hellään syleilyyn, ennen kuin me astuttiin ensimmäisen kerran muuttomme jälkeen sisälle tupaan.
Tapetointi- ja sisustushommien jälkeen meillä oli taas paremmin aikaa toisillemme. Silloin me vietettiinkin monta tuntia sängyllä istuen. Haaveiltiin ja unelmoitiin, luotiin mielikuvissa perhe ympärillemme. Samalla me kasvettiin entistä lujemmin yhteen ja meikäläisestä tuntui, ettei maailmassa voinut olla Hennan kaltaista ihmistä. Sen oli pakko olla enkeli.
Vielä pari kuukautta muuton jälkeen me kiehnättiin toisissamme joka hetki, sen jälkeen alkoi rauhoittua. Henna pääsi sijaiseksi alakouluun ja aloitin itse erinäisten hanttihommien toimittelun. Työasioita me ei puitu kotona, joten illat siunattiin yhdessäololle ja romantiikalle. Meillä oli myös tavoitteita ja suunniteltiinkin vakavammin perheen perustamista ja esikoisen hankintaa.
Lapsen saaminen ei ollutkaan mikään helppo homma, mikä vaikutti etenkin Hennaan. Halusinhan itsekin lapsia, mutta mulle se oli enemmänkin "tulkoon jos on tullakseen" tyyppinen ajatus, eikä sellainen unelma, joka on toteutettava. Yritin tukea Hennaa parhaani mukaan, mutta minkäs mä pystyin tekemään, kun se lopulta alkoi muuttua sulkeutuneeksi eikä enää halunnut edes yrittää.
Yritin kysellä oliko se noin muuten ihan kunnossa. Se väitti olevansa, mutta näinhän mä, ettei se ollut. Yritin udella siltä, mikä mieltä painoi. Turhaan. Henna ei halunnut puhua ja mun kysymyksiini se vastasi enää tiuskimalla. Mä en ymmärtänyt mikä meidät oli ajanut siihen tilanteeseen. Häiden suunnittelukin oli tyssännyt tyystin ja Henna alkoi vältellä mun kosketusta ja läheisyyttä. Mun sädehtivä enkelini alkoi kuihtua.
Yhtenä iltana mulla sitten paloi pinna. Vaadin Hennalta selitystä sen outoon käytökseen. Kun vastausta ei herunut, tarrasin kiinni. Mun hermot oli olleet pitkään kireällä ja jotenkin päässä vain naksahti. Penäsin siltä vielä tiukkaan sävyyn selitystä, mutta eihän se säikähdykseltään saanut sanaa suustaan.
Henna vaati mua irrottamaa otteeni ja kähisi hapen puutteesta. Se riuhto itseään irti. Olin toiminut ajattelematta ja tajusin hellittää, vasta Hennan tallatessa mun varpailleni. Samalla hetkellä tajusin, että mun ja Hennan juttu olisi lopullisesti ohi. Kukaan ei jäisi tuollaisen teon jälkeen saman katon alle teon tekijän kanssa. Ei, oli kuinka hyväuskoinen ja ymmärtäväinen tahansa.
Henna pakkasi tärkeimmät tavaransa, loi muhun pelonsekaisia katseita ja ihmetteli, miten se ei ollut ymmärtänyt mun todellista luontoani aikaisemmin. Sen mukaan oli jopa onni, ettei me sitten saatukaan lasta, tie minkälainen mielenvikainen siitäkin olisi syntynyt.
Tavarat koottuaan se paineli ovelle, vannotti vihaavansa mua ja marssi ulos ovet paukkuen. Mä istuin sohvalla ja nielin kaiken. Hennan sanat oli kuin mun omasta päästäni, enkä mä voinut kieltää vihaavani itsekin itseäni. Miten typerä ihminen voikaan olla. Hennan marssiessa ulos mä vain kyhjötin itseinhossani ja olin valmis lyömään päätäni seinään.
Vielä useamman tunnin jälkeenkin kuulin päässäni Hennan viimeiset sanat, kiivaat askeleet lattialla ja oven kolahduksen. Tuntui, että Henna oli vienyt mukanaan enemmän kuin puolet mun elämästäni ja musta itsestäni. Mulla oli talo, mutta olisin yhtä hyvin voinut asua sillan alla. Mulla oli sormus sormessa (mutta sillä ei enää olisi väliä, Henna purkaisi kihlauksen varmasti) ja unelmat, mutta ne kaikki voisi huuhtoa viemäristä alas. Multa oli vedetty varoittamatta matto jalkojen alta, ja olin kertaheitolla syöksynyt alas. Eikä mulla ollut muita vaihtoehtoja, kuin kammeta itseni hitaasti mutta varmasti takaisin ylös.
