Tilannepäivitys

Kuten moni on huomannut, on tarina jymähtänyt paikalleen. En halua jakaa teille iänikuisia ja hatari selityksiä, jotka yrittävät kaunistella tilannetta. Haluan kuitenkin sanoa, että toivon saavani tarinalle  vielä jatkoa. Lukion alettua en ole ehtinyt avata simsiä varmaan kertaakaan ja ne harvat hetket, jolloin siihen olisi mahdollisuus, olen kuluttanut kaikkeen muuhun. Valitan, mutta näin se nyt vain on. Toivottavasti ette kuitenkaan luovuta suhteeni, sillä itse en aio luovuttaa tarinan suhteen. Jossakin muodossa haluan saattaa sitä vielä etenpäin - vaikka se menisikin ensi kesään. :)

Osa II

Hennan lähdön jälkeen yritin todistella itselleni, ettei voinut olla vaikeaa jatkaa eteenpäin. Mutta uskokaa pois, se todella on vaikeaa. Jos on elänyt jonkun kanssa useammankin vuoden, roikkunut siinä kiinni, rakastanut ja välittänyt, ajatellut sen olevan pysyvää ja erehtynyt, on hirvittävän vaikeaa yrittää edes hinata itseään sohvalta jaloilleen. Jo pelkkä elämän jatkamisen ajatteleminen on siinä vaiheessa suuri saavutus. Ja mulla ajatukset oli koko ajan aikaisemmissa tapahtumissa, mikä ei ollenkaan helpottanut tilannetta...

Miten mä saatoinkin olla niin tyhmä, että ajattelin väkivallalla saavani sen naisen puhumaan? Kuka idiootti voi ajatella niin. Tai enhän mä niin edes ajatellut, jokin vain naksahti pahemman kerran. Mun päässäni ei siinä tilanteessa ollut sen enempää järkeä kuin nytkään ja tuntui, että Hennan suljettua oven perässään, mulla ei ollut enää mitään. Se oli vienyt mukanaan paljon, mutta mun teon hirveys jäi päähän kummittelemaan ja kuvat tapahtuneista tulvi esiin mun haluamattanikin.

Yritin saada ajatukset pois tapahtuneista ja suunnata katseen tulevaan, mutta tuntien päästä istuin yhä sohvalla, asentoa hieman muuttaneena. Siihenkin olin kyennyt vain hädin tuskin, sillä jäsenet tuntuivat kohmettuneilta ja jäykiltä, ja jokainen liike sai varpaat kipristelemään veren alkaessa kiertää paremmin. 

Eikä ne ajatukset missään vaiheessa siirtyneet pois Hennasta. Saatoin vieläkin tuntea sieraimissani sen hajuveden tuoksun ja samalla nähdä sen pakokauhuisen ilmeen, kun pitelin kiinni sen kurkusta. Miksi mä edes tein sen? Olin hurjan väsynyt, pää oli tuntunut ahtaalta ja jotenkin vain tarrasin kiinni siihen. Ei sitä voi selitellä mitenkään. Se tässä ehkä kamalinta onkin. Ihminen ei pysty kontrolloimaan ja hallitsemaan itseään.

Valutin itseni hitaasti lattialle, painoin selkäni seinää vasten ja mietin, oliko musta oikeasti tulossa ihminen, joka ei kykene hillitsemään itseään ja ajattelemaan tiukankin paikan tullen järkevästi, inhimillisesti. Vai olinko mä vain pelännyt Hennan etääntymistä niin, etten ollut huomannut pitää huolta omasta mielenterveydestäni. On raskasta yrittää auttaa, jos toinen ei halua apua. Vielä raskaampaa on kantaa seuraukset, jos toinen tekee itselleen jotain.. Ehkä mä yritin suojella itseäni siltä ja tein sen Hennan kustannuksella. Yritin auttaa.. väärällä tavalla.

Henna oli mun elämäni tärkein tukipilari. Mulla ei sen lisäksi juuri muuta ollutkaan. Vanhempiini en ole pitänyt yhteyttä kotoa lähdettyäni ja sukulaisia ei mun menoni ole koskaan juuri kiinnostaneet. Henna ja sen vanhemmat ja sisarukset otti mut osaksi perhettään, auttoi vaikeuksissa ja ymmärsi. Hennan mukana olin menettänyt myös muun perheen. 

Hennan silmät ja se ihanan lempeä katse, persoonallinen nauru ja pehmeä iho. Kukkamekko, joka me ostettiin yhdessä Tallinnasta. Mun enkelini sellaisena sädehtivänä ennen tätä lapsensaamisen vaikeutta ja siitä seuranneita tapahtumia. Mun oli vaikea hyväksyä sen lähtö, ehkä se kuitenkin ansaitsisi parempaa kuin väkivaltaiseksi muuttuneen hirviön..

Ja ehkä se oli oikeassa sanoessaan, että oli onni, ettei me sitten saatukaan lasta. Mutta toisaalta asioilla on myös kääntöpuolensa. Mikäli meille olisi suotu se oma pienokainen, Henna ei olisi välttämättä vajonnut siihen kummalliseen olotilaan ja tältä kaikelta olisi vältytty. Niin mä ainakin yritin itselleni uskotella. Tosiasiassa tiesin tehneeni väärin ja syytökset vyöryivät päälle sellaisella vauhdilla, että niiden torjumiseen ei ole mahdollisuutta. Miettikää tilanne, jossa vastustaja pääsee jalkapallopelissä läpiajoon, maalivahti on poistettu pelistä ja edessä ammottaa tyhjä maali. Ainoa mikä voi enää estää maalin on pelaajan täydellinen epäonnistuminen, virhe arviointi. Musta tuntuu juuri tällä hetkellä samalta kuin siitä pelaajasta, jonka piti puolustaa maalia ja tehdä mitä tahansa, ja joka sitten epäonnistui.

Valvoin lopulta niin myöhään, että en edes tiedä, mihin aikaan lopulta nukahdin. Tiedän vain, että sänkyyn asti en päässyt, vaan aamulla löysin itseni puulattialta makaamassa polvet koukussa rintaa vasten ja kädet pään alla. Siitä ei ollutkaan helppo könytä ylös kipein ja jäykistynein ruumiinosin. Matka keittiöön tuntui kilometrien pituiselta, enkä muutenkaan ollut halukas syömään. Suuta kuivasi ja vatsassa velloi nälän tunne, mutta siltikin jo pelkkä ajatus ruoasta ja syömisestä tuntui vastenmieliseltä.

Jotenkin sain valmistettua itselleni jonkinlaisen epämääräisen annoksen keittoa, jonka kanssa sitten istahdin pöytään ja aloitin hiljaisen taistelun. Tuijottelin lautasta ja sen vieressä lojuvaa lusikkaa kyllästyneenä kymmenien minuuttia, mink jälkeen lopulla tartuin haluttomasti lusikkaan. Lusikoin keittoa suuhuni vain hillitäkseni nälän tunteen hetkeksi. Yksikään suupala ei herättänyt minkäänlaista tuntemusta, nautinnosta nyt puhumattakaan. Syöminen oli pelkkää pakkopullaa.

Nostettuani lautasen tiskipöydälle lysöhdin uudestaan keittiön pöydän ääreen. Löin itseäni otsaan ja painoin pääni alas. Kuinka olinkaan tyhmä.. Meillä olisi Hennan kanssa voinut olla yhteinen tulevaisuus ja nykymaailmassa lapsensaantiin on muitakin mahdollisuuksia. Miksi emme olleet edes yrittäneet hyödyntää niitä? Sen sijaan olimme antaneet periksi ja syyttäneet hiljaisuudessa toisiamme ja itseämme. Ääneen emme olleet koskaan syyllistäneet kumpaakaan osapuolta, mutta kyllähän ihminen haluaa tietää syyn kaikkeen.

En tiedä kauanko ehdin olla vajonneena ajatuksiini. Ovelta kantautuva koputus kuitenkin palautti mut maanpinnalle. Koputus oli jonkinlainen piikki, joka sai meikäläisen väsymyksestä huolimatta singahtamaan pystyyn ja haarppaamaan ensimmäiset askeleet ovea kohti liiankin nopeasti. Ehkä kuvittelin Hennan palaavan ja sen vuoksi sain hetkellisen energiapuuskaan. Puuska kuitenkin laantui oven auetessa ja toivon rippeiden kadotessa. Oven takana ei suinkaan ollut mun oma ihana kukkamekkotyttöni vaan naapurin Pauliina. Ei se meillä ollut ennen juuri käynyt, miksi sen piti nyt tulla?

Jotenkin mä päästin sen naisen sisälle, vaikkei se ollut mulle tuttu kuin kasvoilta. Vastapäisessä talossa se asui ja oli muuttopäivänä toivottanut meidän perheen tervetulleeksi. Hennan kanssa ne oli pariin otteeseen istunut kahvittelemassakin, mutta enpä mä naisten juttuihin viitsinyt nokkaani tunkea, joten pysyttelin lähinnä ulkohommissa Pauliinan kyläillessä meillä.

Tunsin itseni vaivautuneeksi, enkä osannut tarjota Pauliinalle edes kahvia. Enkä olisi tainnut jaksaa sitä tehdäkään. Mumahdin hiljaa ja tuijottelin hermostuneesi kenkieni kärkiä. Pauliina kertoi kuulleensa mun ja Hennan yhtäkkisestä erosta kaupungilla ja oli sen seurauksena päättänyt tulla kyselemään mun vointiani. Se tarjoutui piristämään mua, mä vain kohautin olkiani.

En tiedä mikä muhun meni, mutta Pauliinan vetäessä mut lähelleen ja kurottautuessa suutelemaan, en osannut kuin vastata suudelmaan. Ehkä mä yritin kuvitella sen tilalle Hennan tai sitten olin yksinkertaisesti liian väsynyt miettimään tekojani. Läheisyys tuntui houkuttelevalta, ja olin valmis melkein mihin vain työntääkseeni yksinäisyyden tunteen ja syyllisyyden hetkeksi taka-alalle.

Painauduin lähemmäs Pauliinaa ja tuntui kuin olisin irtautumassa todellisuudesta. Suudelmat ja kosketus eivät tuntuneet samalta kuin Hennan kanssa, mutta nekin olivat tyhjää parempia. Jotenkin pääsin myös hetkeksi sellaiseen olotilaan, jossa ei tarvinnut koko ajan pohtia tekemiäni virheitä.Se oli jollakin lailla helpottavaa.

Välähdys. Kuin salama, joka iskee kirkkaalta taivaalta täysin varoittamatta. Kädet Hennan kurkulla ja se ääni, joka pääsi hennon tytön sisältä. Ette voi kuvitellakaan, kuinka kauhea se ääni oli. Ja nyt se soi mun päässäni yhä uudelleen ja uudelleen, esti ajattelemasta ja miettimästä muuta. Irtauduin Pauliinasta niin nopeasti kuin suinkin, mutisin vain etten pysty siihen.

Käännyin selkäpäin naiseen. Hennan kiljunnan ja oman kiivastuneen hengitykseni lomasta saatoin erottaa vaatekappaleiden hiljaisen putoamisen puulattialle. Käteni hikosivat, hermostuneisuus voimistui. Sänky narahti kevyesti jonkun noustessa sen päälle. En pystynyt katsomaan Pauliinan suuntaan, mutta kuulin miten se mairitteli hiljaa. 

Kun en lopulta tehnyt elettäkään liikkuakseni Pauliina nousi ylös ja astui mun lähelleni. Varovasti se painoi mua hartioista lähemmäs lattiatasoa ja könysi lopulta päälle. Hennan huuto kaikui vielä tuokion mun päässäni, mutta sen jälkeen Pauliina sai vedettyä mut jälleen hurmostilaan.. Se oli kuin huume, joka vapautti tunnontuskista ja todellisuudesta..

... ja jonka jälkeen totuus iski kahta kauheampana. Pauliina lähti ja mä jäin miettimään, mitä olinkaan tehnyt. Ero Hennan kanssa ei ollut vielä virallinen ja asiat olisivat ehkä voineet muuttua. Olisin ainakin voinut elätellä pientä toivetta siitä. Mutta mikäli huhu illanvietosta Pauliinan kanssa leviäisi, viimeisetkin toivonrippeet voisi haudata syvälle maan uumeniin.

Siinä ulkona istuessani tajusin, että olin kahden vuorokauden aikana tehnyt elämäni suurimmat virheet. Ne, joita tulisin katumaan koko loppuikäni. Väkivalta ja petos. En olisi ikinä uskonut itsestäni kumpaakaan, mutta kumpaankin olin syyllistynyt. Ensin olin ajanut Hennan väkivaltateoin pois ja sen jälkeen vielä pettänyt sitä naapurin blondin kanssa. Melkein suoralta kädeltä saatoin sanoa, että toivo oli mennyt. Mutta silti jossain syvällä yritti sinnitellä pienoinen kipinä, hiillos, toive siitä, ettei kaikki olisikaan vielä tässä..

Anna anteeksi, Henna. Sä olet se energia, joka pitää mut hengissä. Ilman sua, ei ole mitään... Kyyneleisin silmin katsahdin taivaalle ja mietin, voisinko ottaa Hennaan yhteyttä. En huomenna, enkä ylihuomenna, mutta ehkä viikon päästä.. tai kahden? Kenties kuukauden?

Osa I

Toukokuinen aamu uuden talon kuistilla jää mieleen, usko pois. Itselleni tuo toukokuinen päivä oli elämän kohokohtia ja samalla jonkinlainen etappi, jonka jälkeen kaikki tuntui valuvan hitaasti ja varmasti kohti rotkon reunaa. Mutta se aamu ei katoa ja toivonkin usein voivani vielä palata siihen hetkeen, jona meillä ei Hennan kanssa ollut kiire mihinkään. Tuijottelimme toisiamme silmiin, Henna hierasi nenäänsä omaani vasten ja saatoin tuntea hennon hajuveden tuoksun tunkeutuvan sieraimiini. 

Henna naurahti heleästi. Sen nauru oli erikoinen, persoonallinen. Se kuiski jotain tulevaisuudesta kanssani ja sanoi, että enää puuttui perunamaa, koira ja pari lasta - talo meillä oli viimein, vaikkei se punainen ollutkaan. Vastasin toteuttavani neidin kaikki unelmat ja vedin Hennan hellään syleilyyn, ennen kuin me astuttiin ensimmäisen kerran muuttomme jälkeen sisälle tupaan.

Tapetointi- ja sisustushommien jälkeen meillä oli taas paremmin aikaa toisillemme. Silloin me vietettiinkin monta tuntia sängyllä istuen. Haaveiltiin ja unelmoitiin, luotiin mielikuvissa perhe ympärillemme. Samalla me kasvettiin entistä lujemmin yhteen ja meikäläisestä tuntui, ettei maailmassa voinut olla Hennan kaltaista ihmistä. Sen oli pakko olla enkeli.

Vielä pari kuukautta muuton jälkeen me kiehnättiin toisissamme joka hetki, sen jälkeen alkoi rauhoittua. Henna pääsi sijaiseksi alakouluun ja aloitin itse erinäisten hanttihommien toimittelun. Työasioita me ei puitu kotona, joten illat siunattiin yhdessäololle ja romantiikalle. Meillä oli myös tavoitteita ja suunniteltiinkin vakavammin perheen perustamista ja esikoisen hankintaa.

Lapsen saaminen ei ollutkaan mikään helppo homma, mikä vaikutti etenkin Hennaan. Halusinhan itsekin lapsia, mutta mulle se oli enemmänkin "tulkoon jos on tullakseen" tyyppinen ajatus, eikä sellainen unelma, joka on toteutettava. Yritin tukea Hennaa parhaani mukaan, mutta minkäs mä pystyin tekemään, kun se lopulta alkoi muuttua sulkeutuneeksi eikä enää halunnut edes yrittää.

Yritin kysellä oliko se noin muuten ihan kunnossa. Se väitti olevansa, mutta näinhän mä, ettei se ollut. Yritin udella siltä, mikä mieltä painoi. Turhaan. Henna ei halunnut puhua ja mun kysymyksiini se vastasi enää tiuskimalla. Mä en ymmärtänyt mikä meidät oli ajanut siihen tilanteeseen. Häiden suunnittelukin oli tyssännyt tyystin ja Henna alkoi vältellä mun kosketusta ja läheisyyttä. Mun sädehtivä enkelini alkoi kuihtua.

Yhtenä iltana mulla sitten paloi pinna. Vaadin Hennalta selitystä sen outoon käytökseen. Kun vastausta ei herunut, tarrasin kiinni. Mun hermot oli olleet pitkään kireällä ja jotenkin päässä vain naksahti. Penäsin siltä vielä tiukkaan sävyyn selitystä, mutta eihän se säikähdykseltään saanut sanaa suustaan.

Henna vaati mua irrottamaa otteeni ja kähisi hapen puutteesta. Se riuhto itseään irti. Olin toiminut ajattelematta ja tajusin hellittää, vasta Hennan tallatessa mun varpailleni. Samalla hetkellä tajusin, että mun ja Hennan juttu olisi lopullisesti ohi. Kukaan ei jäisi tuollaisen teon jälkeen saman katon alle teon tekijän kanssa. Ei, oli kuinka hyväuskoinen ja ymmärtäväinen tahansa.

Henna pakkasi tärkeimmät tavaransa, loi muhun pelonsekaisia katseita ja ihmetteli, miten se ei ollut ymmärtänyt mun todellista luontoani aikaisemmin. Sen mukaan oli jopa onni, ettei me sitten saatukaan lasta, tie minkälainen mielenvikainen siitäkin olisi syntynyt. 

Tavarat koottuaan se paineli ovelle, vannotti vihaavansa mua ja marssi ulos ovet paukkuen. Mä istuin sohvalla ja nielin kaiken. Hennan sanat oli kuin mun omasta päästäni, enkä mä voinut kieltää vihaavani itsekin itseäni. Miten typerä ihminen voikaan olla. Hennan marssiessa ulos mä vain kyhjötin itseinhossani ja olin valmis lyömään päätäni seinään.

Vielä useamman tunnin jälkeenkin kuulin päässäni Hennan viimeiset sanat, kiivaat askeleet lattialla ja oven kolahduksen. Tuntui, että Henna oli vienyt mukanaan enemmän kuin puolet mun elämästäni ja musta itsestäni. Mulla oli talo, mutta olisin yhtä hyvin voinut asua sillan alla. Mulla oli sormus sormessa (mutta sillä ei enää olisi väliä, Henna purkaisi kihlauksen varmasti) ja unelmat, mutta ne kaikki voisi huuhtoa viemäristä alas. Multa oli vedetty varoittamatta matto jalkojen alta, ja olin kertaheitolla syöksynyt alas. Eikä mulla ollut muita vaihtoehtoja, kuin kammeta itseni hitaasti mutta varmasti takaisin ylös.