Hennan lähdön jälkeen yritin todistella itselleni, ettei voinut olla vaikeaa jatkaa eteenpäin. Mutta uskokaa pois, se todella on vaikeaa. Jos on elänyt jonkun kanssa useammankin vuoden, roikkunut siinä kiinni, rakastanut ja välittänyt, ajatellut sen olevan pysyvää ja erehtynyt, on hirvittävän vaikeaa yrittää edes hinata itseään sohvalta jaloilleen. Jo pelkkä elämän jatkamisen ajatteleminen on siinä vaiheessa suuri saavutus. Ja mulla ajatukset oli koko ajan aikaisemmissa tapahtumissa, mikä ei ollenkaan helpottanut tilannetta...
Miten mä saatoinkin olla niin tyhmä, että ajattelin väkivallalla saavani sen naisen puhumaan? Kuka idiootti voi ajatella niin. Tai enhän mä niin edes ajatellut, jokin vain naksahti pahemman kerran. Mun päässäni ei siinä tilanteessa ollut sen enempää järkeä kuin nytkään ja tuntui, että Hennan suljettua oven perässään, mulla ei ollut enää mitään. Se oli vienyt mukanaan paljon, mutta mun teon hirveys jäi päähän kummittelemaan ja kuvat tapahtuneista tulvi esiin mun haluamattanikin.
Yritin saada ajatukset pois tapahtuneista ja suunnata katseen tulevaan, mutta tuntien päästä istuin yhä sohvalla, asentoa hieman muuttaneena. Siihenkin olin kyennyt vain hädin tuskin, sillä jäsenet tuntuivat kohmettuneilta ja jäykiltä, ja jokainen liike sai varpaat kipristelemään veren alkaessa kiertää paremmin.
Eikä ne ajatukset missään vaiheessa siirtyneet pois Hennasta. Saatoin vieläkin tuntea sieraimissani sen hajuveden tuoksun ja samalla nähdä sen pakokauhuisen ilmeen, kun pitelin kiinni sen kurkusta. Miksi mä edes tein sen? Olin hurjan väsynyt, pää oli tuntunut ahtaalta ja jotenkin vain tarrasin kiinni siihen. Ei sitä voi selitellä mitenkään. Se tässä ehkä kamalinta onkin. Ihminen ei pysty kontrolloimaan ja hallitsemaan itseään.
Valutin itseni hitaasti lattialle, painoin selkäni seinää vasten ja mietin, oliko musta oikeasti tulossa ihminen, joka ei kykene hillitsemään itseään ja ajattelemaan tiukankin paikan tullen järkevästi, inhimillisesti. Vai olinko mä vain pelännyt Hennan etääntymistä niin, etten ollut huomannut pitää huolta omasta mielenterveydestäni. On raskasta yrittää auttaa, jos toinen ei halua apua. Vielä raskaampaa on kantaa seuraukset, jos toinen tekee itselleen jotain.. Ehkä mä yritin suojella itseäni siltä ja tein sen Hennan kustannuksella. Yritin auttaa.. väärällä tavalla.
Henna oli mun elämäni tärkein tukipilari. Mulla ei sen lisäksi juuri muuta ollutkaan. Vanhempiini en ole pitänyt yhteyttä kotoa lähdettyäni ja sukulaisia ei mun menoni ole koskaan juuri kiinnostaneet. Henna ja sen vanhemmat ja sisarukset otti mut osaksi perhettään, auttoi vaikeuksissa ja ymmärsi. Hennan mukana olin menettänyt myös muun perheen.
Hennan silmät ja se ihanan lempeä katse, persoonallinen nauru ja pehmeä iho. Kukkamekko, joka me ostettiin yhdessä Tallinnasta. Mun enkelini sellaisena sädehtivänä ennen tätä lapsensaamisen vaikeutta ja siitä seuranneita tapahtumia. Mun oli vaikea hyväksyä sen lähtö, ehkä se kuitenkin ansaitsisi parempaa kuin väkivaltaiseksi muuttuneen hirviön..
Valvoin lopulta niin myöhään, että en edes tiedä, mihin aikaan lopulta nukahdin. Tiedän vain, että sänkyyn asti en päässyt, vaan aamulla löysin itseni puulattialta makaamassa polvet koukussa rintaa vasten ja kädet pään alla. Siitä ei ollutkaan helppo könytä ylös kipein ja jäykistynein ruumiinosin. Matka keittiöön tuntui kilometrien pituiselta, enkä muutenkaan ollut halukas syömään. Suuta kuivasi ja vatsassa velloi nälän tunne, mutta siltikin jo pelkkä ajatus ruoasta ja syömisestä tuntui vastenmieliseltä.
Jotenkin sain valmistettua itselleni jonkinlaisen epämääräisen annoksen keittoa, jonka kanssa sitten istahdin pöytään ja aloitin hiljaisen taistelun. Tuijottelin lautasta ja sen vieressä lojuvaa lusikkaa kyllästyneenä kymmenien minuuttia, mink jälkeen lopulla tartuin haluttomasti lusikkaan. Lusikoin keittoa suuhuni vain hillitäkseni nälän tunteen hetkeksi. Yksikään suupala ei herättänyt minkäänlaista tuntemusta, nautinnosta nyt puhumattakaan. Syöminen oli pelkkää pakkopullaa.
Nostettuani lautasen tiskipöydälle lysöhdin uudestaan keittiön pöydän ääreen. Löin itseäni otsaan ja painoin pääni alas. Kuinka olinkaan tyhmä.. Meillä olisi Hennan kanssa voinut olla yhteinen tulevaisuus ja nykymaailmassa lapsensaantiin on muitakin mahdollisuuksia. Miksi emme olleet edes yrittäneet hyödyntää niitä? Sen sijaan olimme antaneet periksi ja syyttäneet hiljaisuudessa toisiamme ja itseämme. Ääneen emme olleet koskaan syyllistäneet kumpaakaan osapuolta, mutta kyllähän ihminen haluaa tietää syyn kaikkeen.
En tiedä kauanko ehdin olla vajonneena ajatuksiini. Ovelta kantautuva koputus kuitenkin palautti mut maanpinnalle. Koputus oli jonkinlainen piikki, joka sai meikäläisen väsymyksestä huolimatta singahtamaan pystyyn ja haarppaamaan ensimmäiset askeleet ovea kohti liiankin nopeasti. Ehkä kuvittelin Hennan palaavan ja sen vuoksi sain hetkellisen energiapuuskaan. Puuska kuitenkin laantui oven auetessa ja toivon rippeiden kadotessa. Oven takana ei suinkaan ollut mun oma ihana kukkamekkotyttöni vaan naapurin Pauliina. Ei se meillä ollut ennen juuri käynyt, miksi sen piti nyt tulla?
Tunsin itseni vaivautuneeksi, enkä osannut tarjota Pauliinalle edes kahvia. Enkä olisi tainnut jaksaa sitä tehdäkään. Mumahdin hiljaa ja tuijottelin hermostuneesi kenkieni kärkiä. Pauliina kertoi kuulleensa mun ja Hennan yhtäkkisestä erosta kaupungilla ja oli sen seurauksena päättänyt tulla kyselemään mun vointiani. Se tarjoutui piristämään mua, mä vain kohautin olkiani.
En tiedä mikä muhun meni, mutta Pauliinan vetäessä mut lähelleen ja kurottautuessa suutelemaan, en osannut kuin vastata suudelmaan. Ehkä mä yritin kuvitella sen tilalle Hennan tai sitten olin yksinkertaisesti liian väsynyt miettimään tekojani. Läheisyys tuntui houkuttelevalta, ja olin valmis melkein mihin vain työntääkseeni yksinäisyyden tunteen ja syyllisyyden hetkeksi taka-alalle.
Painauduin lähemmäs Pauliinaa ja tuntui kuin olisin irtautumassa todellisuudesta. Suudelmat ja kosketus eivät tuntuneet samalta kuin Hennan kanssa, mutta nekin olivat tyhjää parempia. Jotenkin pääsin myös hetkeksi sellaiseen olotilaan, jossa ei tarvinnut koko ajan pohtia tekemiäni virheitä.Se oli jollakin lailla helpottavaa.
Välähdys. Kuin salama, joka iskee kirkkaalta taivaalta täysin varoittamatta. Kädet Hennan kurkulla ja se ääni, joka pääsi hennon tytön sisältä. Ette voi kuvitellakaan, kuinka kauhea se ääni oli. Ja nyt se soi mun päässäni yhä uudelleen ja uudelleen, esti ajattelemasta ja miettimästä muuta. Irtauduin Pauliinasta niin nopeasti kuin suinkin, mutisin vain etten pysty siihen.
Käännyin selkäpäin naiseen. Hennan kiljunnan ja oman kiivastuneen hengitykseni lomasta saatoin erottaa vaatekappaleiden hiljaisen putoamisen puulattialle. Käteni hikosivat, hermostuneisuus voimistui. Sänky narahti kevyesti jonkun noustessa sen päälle. En pystynyt katsomaan Pauliinan suuntaan, mutta kuulin miten se mairitteli hiljaa.
Kun en lopulta tehnyt elettäkään liikkuakseni Pauliina nousi ylös ja astui mun lähelleni. Varovasti se painoi mua hartioista lähemmäs lattiatasoa ja könysi lopulta päälle. Hennan huuto kaikui vielä tuokion mun päässäni, mutta sen jälkeen Pauliina sai vedettyä mut jälleen hurmostilaan.. Se oli kuin huume, joka vapautti tunnontuskista ja todellisuudesta..
Mukavaa että tälle tuli jatkoa :)
VastaaPoistaOsaat todella hyvin kirjottaa ja tässä osassa tuot selvästi ja taidokkaasti esille Kristianin tuskan ja ahdingon.
Ja ompa inhottava naapuri kun tulee itseään tyrkyttämään miehelle, joka vasta on eronnu :/
Mutta en nyt muuta osaa sanoa, hyvä osa ja jään odottelemaan jatkoa :)
Ihanaa, että on ihmisiä, jotka jaksavat oikeasti kommentoida enemmän kuin yhteen osaan. Kiitos jälleen kommentistasi! Ja jep, Pauliinasta muodostui omaan silmääni ehkä liiankin tyrkky, mutta ilman häntä osa olisi kyllä lässähtänyt turhan paljon. ;D
PoistaHyvä osa, kiva kun tuli jatkoa:) Ja osaat todellakin syventyä Kristianin olotilaan.
VastaaPoistaKiitos sullekin kommentista! Ja näin yhteisesti vielä: on oikeasti mukava kuulla, että Kristianin olotila tulee oikeasti kirjoituksessa esiin. Siihen olen pyrkinyt! :)
Poista